Niin oli siis pienoinen ihme taaskin tapahtunut; kaksi yksinäistä ja yksinäisyydessään riutuvaa ihmispoloista oli löytänyt toinen toisensa. Sukupolvien ketju saattoi jatkua heidänkin kohdaltaan; heillähän oli nyt yhteinen rakkauden liesi, jonka äärellä he saisivat lämmitellä palelevia sydämiään; heidän ainoa tehtävänsä oli valvoa, ettei polttoaine vähenisi eikä liekki sammuisi - luonto - tuo oiva äiti, huolehtisi lopusta. Hautansa partaalta he voisivat vilkaista tyytyväisinä taakseen: "Katso, minä annan sinun tulla hedelmälliseksi ja lisääntyä ja teen sinut suureksi kansaksi…"
Jäätyään yksin Eeva tuskin uskoi todeksi tapahtunutta. Hän tähyili paikalleen jähmettyneenä loittonevaa miestä, ja vasta tämän häivyttyä näkyvistä hän lähti juosta lipittelemään kotiaan kohti. Yö oli jo pitkälle kulunut; näihin aikoihin hän tavallisesti nukkui sikeintä untaan. Mitähän isä ja äiti lienevätkään ajatelleet hänen viipymisestään; varmaankin he olivat kummeksineet, isä oli murahdellut, ja äiti lepytellyt - kurkkaillen salaa ikkunoista ulos autiolle tielle. Nololta tuntui palata ja peloittikin hiukan, vaikka toiselta puolen, pelko oli hänelle nyt jotakin toisarvoista, yhdentekevää. Mitä merkitsi muutama tuikea sana, mitä pienoinen ahdistus sydänalla; eikö hän vastalahjaksi ollut saanut jotakin korvaamattoman arvokasta. Eihän hän ollut enää yksin huolineen; oli eräs, joka rakasti häntä, eräs, joka tahtoi jakaa koko elämänsä hänen kanssaan.
Hän tunsi itsensä hiukan väsyneeksi, jopa lamaantuneeksikin, ikäänkuin hän olisi pettynyt odotustensa suhteen, mutta siitä huolimatta hän juoksi, ei, hän hyppi, tanssi. Hämmentyneenä hän huomasi oman hurmioituneen mielentilansa, mutta tietoisuus tästä ei poistanut lumousta. Hänen sisimmässään näytti avautuneen vuolaana kumpuileva voiman lähde. Tällaista olemisen riemua, tällaista sielun ja ruumiin humalluttavaa vapautuneisuutta ei hän ollut kokenut milloinkaan aikaisemmin. Jotakin yön kevyestä autereisuudesta oli varmaankin valunut hänen olemukseensa. Hänhän tajusi välittömän yhteytensä itse elämään, tuohon väkevään virtaan, joka hetkisen kiidätti yksilöä pinnallaan antaakseen sen sitten yht'äkkiä sammua omaan katoamattomaan vuolteeseensa. Tämä ei ollut enää yksilöllistä elämää: hän oli mahtavan kymin ailakoiva kuplanen ilman katoamisen tuskaa.
Loppumatkalla Eeva hiljensi juoksunsa hidastelevaksi kävelyksi. Kodin läheisyys särki hänen lumouksensa, ja kun tuo harmaa talo mustine ikkunoineen työntyi hänen näkyviinsä, pysähtyi hän tahtomattaan ikäänkuin kerätäkseen voimia ratkaisevaan taisteluun. Tuntien sydänallaan omituista ahdistusta hän lähestyi pihamaata. Koko tämä kotoinen maisema uinui väsähtäneen raukeana: tämä oli varjojen valtakunta; satavuotiaat ukot istua jurrasivat lahoavilla porraspuilla, ja kääpertävät akkapahat hoippuivat kantamuksineen tuvan ja aitan väliä - naava kasvoi heidän kurttuisilla poskipäillään, ja linnut tekivät pesiään heidän homehtuneisiin jauhovakkoihinsa. Elämä oli paennut seutua jättäen jäljelle rapistuvat muottinsa.
Oli äänetöntä. Eeva kuuli oman juoksusta kiihtyneen läähätyksensä. Yht'äkkiä kantautui navetasta eilen poikineen lehmän tyytyväinen ynähdys. Ääni värjyi ilmassa yksinäisenä, ja pihamaan väsynyt henki nieli senkin ahneella raivolla: syntymisen ilo oli täällä kielletty, sillä varjot eivät suvainneet rauhaansa häirittävän. Lahonneet leilit eivät enää kestäneet uuden, väkevän viinin kuohuntaa. Ilo ja elämä; pois se; täällä huojutteli tuuli naavatukkoja, ja linnut tekivät pesiään vaimojen jauhovakkoihin. - Oliko Eevalla voimia vapautua tästä taikapiiristä? Nyt ainakin näytti yritys turhalta. Kenties hän oli väsynyt verensä kuohunnasta, tai mistä lienee johtunut, kyynel joka tapauksessa pusertui hänen silmäkulmastaan. Hiljaisena ja alistuneena se vieri alas huulia kohti.
Ehkäpä kaikki äsken koettu olikin todellisuudessa pelkkää unelmaa; tässähän hän nyt seisoskeli oman kotinsa pihamaalla yksinäisenä niinkuin aina ennenkin. Oliko itse asiassa tapahtunut mitään muutosta? Muinoin oli hän syntynyt tähän taloon, ja täällä tulisi hän varmaankin liikuskelemaan elämänsä iltaan saakka - varjona varjojen seassa. Kodin henkihän oli muokkaillut häntä vuodet läpeensä; se ei elänyt enää ainoastaan hänen ulkopuolellaan vaan se imi ravintonsa osittain myöskin hänestä. Hänkin kuului osana tähän lumottuun piiriin. Jos hän riistäytyisi siitä irti, eikö hän joutuisi silloin tuhoamaan myöskin omaa itseään - ehkäpä kuolemaan saakka? -- Näin kaatui harmaan talon patoutunut masennus raskaana hänen ylleen. Äsken vielä ilosena ailakoinut elämän virta kohisi nyt alakuloisten rämeseutujen halki. Kaikki ympärillä oli tyyntä ja hiljaista, ei edes korppi huutanut - vain silloin tällöin pulpahti tummana välkehtivä pore.
Tällä hetkellä tulvahti Eevan mieleen jokin kapinallinen vuo; hänen jalkansa jäykistyivät ja hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin. Ei edes esiin pyrkivä nyyhkytys kyennyt lannistamaan hänen uhmaansa: pieni, vähäinen nainen hän oli, mutta hän tahtoi voittaa taistelun! Hän oli syntynyt elääkseen eikä kuollakseen; kaikki, mikä tukahutti hänen vapauttaan estäen hänen olemuksensa kypsymistä ja täydellistymistä, oli tuhottava! Hän tahtoi elää, elää - vasta kukkineena, hedelmänsä kantaneena, hän lahoaisi ja kuolisi, ei ennen! -- Päästyään tähän lopputulokseen, hän tunsi vihdoinkin toipuvansa, jopa siinä määrin, että hän oli melkeinpä valmis nauramaan äskeiselle tuskalle - oliko siihenkään oikeastaan ollut muuta syytä kuin lapsekas itsesääli? Kaikki olikin kenties johtunut vain koetusta ilosta, joka oli ollut niin suuri, että sitä loogillisella välttämättömyydellä seurasi eräänlainen mielen turtumus ja lamatila. Hui hai! Kuinka typerä olikaan nuori nainen, oikea kananpää! Hyvä, etteivät sitä kuitenkaan kaikki aavistaneet!
Lehmä ynähteli toistamiseen navetassa. Kuului ketjujen metallinen kilahdus. Nämä pienoiset äänet olivat jollakin tavalla lohdullisia, sillä ne osoittivat, ettei elämä ollut täältäkään kokonaan kuollut kaikista hänen kuvitelmistaan huolimatta. Pulska Tuulikki-lehmä siellä varmaankin valvoskeli; mikähän sitäkin lienee vaivannut, eikö se synnytyksestä täysin toipunutkaan? Keventyneenä hän astui karjasuojaan iltaiselle asialleen. Ovensuunurkkauksessa sijaitsevassa ketassa nukkui eilensyntynyt vasikka. Sen kylki kiilsi kosteana ja hengitys huokui hitaana ja rauhallisena. Tuon punaisen nahankin alla oli siis tervettä elämää, sitä samaa elämää, jonka hän otti niin tärkeästi, josta hän iloitsi ja suri. Miksi hän oikeastaan teki itsestään niin perin suuren numeron; miksi hän ei vain todennut, katsellut kylmästi omaa vaellustaan, niinkuin nyt tuon vasikankin olemista? Oliko hän itse asiassa hitustakaan tärkeämpi kuin tuo nukkuva nahkakäärö, ja jos oli, niin missä se hänen tärkeytensä sitten piili - siinäkö, että hän kykeni tekemään tuskastaan tietoisen taakan?
Navetan raskas haju, Tuulikin hiljainen ynähdys ja vasikan kiiltävä kylki, kaikki tämä, joka oli hänelle niin läheistä ja jokapäiväistä, vaikutti häneen rauhoittavasti. Hänen koko olemukseensa valahti seesteinen rauha; hän oli jälleen Tulimaan talon selkeäsilmäinen tytär. Äskeinen kuohunta näytti hänestä jo sumealta ja kaukaiselta. Hän käveli hymyillen läpi navetan sen toiseen päähän. Suuri Martta-niminen emäsika rehoitti siellä pahnoihin kääriytyneenä. Marttakin oli jatkanut hiljattain sukuaan, mutta porsaat oli jo myyty, vain kolme oli jätetty talon oman sikakannan säilyttämiseksi. Eeva kurkisti siihen suureen karjankoppaan, missä nämä vekkulit toistaiseksi asustivat. Se oli tyhjä, ei, näkyihän parista ainakin saparo ja vähän pyöreää takamusta. Eeva sai lapsekkaan halun hiukan kutitella noita onnellisina uinuvia nassuja; kaikki elävät oliot, olivatpa ne kuinka likaisia ja rumia tahansa, viehättivät häntä pentuaikanaan. Hän kumartui alas ja raaputti sormellaan karkeakarvaista pikku pallukkaa. Aluksi ei pahainen näyttänyt välittävän mitään yöllisestä häiritsijästään - vihdoin heilahti saparo, sitten se heilahti jo pahemmin, ja loppujen lopuksi kuului ihmettelevä röhähdys. Eeva naurahti ääneensä, mutta hämmentyi pian omaa iloaan. Tyytyväisenä hän kapusi ylös ullakkokammariinsa, eikä hän sinä yönä enää ajatellut.
Aamulla hän tunsi itsensä terveeksi ja hyvinvoivaksi. Tosin hän ei ollut niin riehakkaan ilonen kuin hän olisi saattanut itse odottaa, mutta ei hän mitään sureksinutkaan. Eräänlainen rauhallinen, melkeinpä väsähtänyt tyydytyksen tunne täytti hänen sydämensä. Eiliset kokemukset, mielen äkillinen suistuminen riemusta suruun ja surusta riemuun, kaikki tämä syvällinen elämä, joka oli syöksähtänyt hänen lävitseen vastustamattomana ryöppynä, oli jollakin tavalla avartanut hänen koko olemustaan. Raskas taakka oli kirvonnut hänen harteiltaan - vai oliko se pelkästään eläimellistä tyydytystä vitaalisen elämän kukkeudesta? Hänhän tiesi tästä maailmasta nyt hiukkasen enempi kuin oli tähän asti tietänyt; rakkaus oli pilkistänyt hänen sydämeensä, ja toivo täyttymyksestä oli elähdyttänyt sitä. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, siinä näytti piilevän inhimillisen onnen salaisuus. Sillä mitäpä ihmispoloinen muuta kaipasi kuin olemassaolonsa monipuolistamista; ei hän suinkaan pyrkinyt elämään sinänsä, vaan rikkaampaan, täyteläisempään elämään. Maisen vaelluksen piti saada väriä ja sisällystä; eikö kuolemakin ollut parempi kuin tyhjä ja lattea kuivuminen? Rakkaus oli se väkevä voima, joka teki elämisestä lakkaamattoman ihmeen; sen salaisuudet olivat suuret ja kaikessa yksinkertaisuudessaan käsittämättömät. Ilman rakkautta ei elämisellä ollut arvoa; rakkaus yhdisti olion toiseen, ilman rakkautta ei ollut yhteiskuntaa, ei kulttuuria - ei ihmistä.
Eeva ei tätä miettinyt, hän vain tunsi tuota huikaisevaa tyydytystä, joka oli merkki siitä, että ihminen on ainakin hetkisen palanut ydintään myöten. Sinä aamuna oli taivas tyynempi ja selkeämpi kuin milloinkaan aikaisemmin. Ja äänet olivat puhtaita ja kuuluvia.
Eeva hyräili, hän hyräili, kun he tallustivat Kaisun kanssa hakamaata kohti maitokannuineen ja lypsinpalloineen, ja hän hyräili vielä lypsäessäänkin. Mitäpä huolia hänellä olikaan; kaunis, nuori, kukoistava hän oli - ja mies rakasti häntä! Tässä maailmassa oli eräs, jolle hänenkin elämänsä oli tärkeä, jopa välttämätön; hänelläkin oli oma pieni tehtävänsä. Eläminen oli sittenkin ihanaa, kunhan sen osasi vain nähdä oikeasta kulmastaan. Hei Heluna, hei Mansikki, hei Kettu ja Tuulantuu! Mitäpä huolia pilvistä, tuuli ajaa ne pois, ja huomenna ne satavat alas!
Niin kohosi Eevan aatos aamun seesteisen ilman keralla ylevään korkeuteen. Elämä sykki hänen suonissaan, se täytti hänen aivonsa valolla ja vapaudella, se tulvi hänen sydämeensä ehtymättömänä vuona, ja sen ääni oli täynnä tuhansien tuulien hurmaa. Eevasta tuntui jollakin ihmeellisellä tavalla, kuin hän olisi saavuttanut kiinteämmän yhteyden itseensä, omaan keskusminäänsä; hän kohosi hetkiseksi vaikutelmien vilisevän tulvan yläpuolelle tajutakseen oman ykseytensä, oman erikoislaatunsa.
Tytöt lypsivät aluksi paljoakaan toisistaan välittämättä. Eeva vaelsi rakkautensa hämyisessä maailmassa, eikä hän edes muistanut halpaa Kaisu-tyttöstä. Kaisu kuuluikin niihin onnettomiin - tai ehkä onnellisiin - yksilöihin, jotka jäävät aina varjoon, huomaamatta. Kukaan ei ottanut vaivakseen tarkkailla häntä, ja kuitenkin hänestä olisi saattanut löytää paljonkin mielenkiintoista. Hänen arka olemuksensa näytti vetäytyvän oman pienuutensa varjoaviin verhoihin, ja tuo tummapukuinen tyttönen suorastaan häipyi näkyvistä. Laiha ruumis, joka kaiken lisäksi oli yhä nuortean kehkeytymätön, valjut, tavallisesti hajamieliset ja alakuloiset silmät, kapeat, melkeinpä läpikuultavan ihon peittämät kasvot, väritön, kuiva tukka, kaikki tämä teki jollakin tavalla avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Tyttönen oli niinkuin harhautunut henki, joka lakkaamatta viipyi omissa, salatuissa muisteloissaan. Oli vaikea yhdistää tähän hentoon olioon jokapäiväisen työn ja raskaan raadannan käsitettä; totuus kuitenkin on, että hänen lintumaiset kätösensä peittyivät koviin känsiin, ja että hänen ruumiinsa oli notkea ja voimakas, vaikka sitä olikin päältä nähden mahdoton aavistaa. Suuret vesiämpärit painoivat hänen nostaminaan vähäsen, ja kun hän kantoi talvisin talikolla heiniä navettaan, jännittyi hänen piskuinen vartensa valtavien kantamusten alla niinkuin laukeamaisillaan oleva jousi. Mitättömästä pentupahaisesta lähtien oli hänen ollut pakko turvautua ruumiinsa apuun, eikä kukaan ollut milloinkaan antanut hänelle tilaisuutta nurkumiseen; siitä oli hänen vartensa voimistunut ja luontonsa karaistunut. Mutta vielä nytkin teki hän sivulliseen ajattoman ja paikattoman vaikutuksen; hän oli pelkkä sielu, hieno ja värehtivä - kun Eeva näki hänet ensi kerran, moniaita vuosia sitten, tuli hänen mieleensä lehtien ikävöivä kahina elokuun tummuvana iltana. Hän oli henkäys, joka leyhyy yli kellastuvan maan, kevyt ja pehmeä, mutta sittenkin kyllin tehoava ailahuttaakseen mieleen tunnon kaiken katoavaisuudesta. Tosin hänessä piili lisäksi hitunen kesäistä ja puhkeavaakin, mutta siitä puuttui kaikki se, mikä on keväälle oleellisinta: voima ja esteistä piittaamaton pyrkimys ylöspäin. Tämä hento kukoistus oli tietoinen omasta hauraudestaan - ja mukautui siihen; siinä asui tuho jo ennen täyttymystä.
Ihmiset ottivat hänet töin tuskin "vakavalta kannalta": hänhän oli vain tilapäinen vieras jostakin varjojen mailta, mistä lieneekään eksynyt tähän kovaan ja karuun maailmaan. "Tyttö raukka, parempi hänelle, jos ei olisi konsanaan avannut silmiään päivän valkeuteen", he ajattelivat itsetykönään, mikäli tulivat häntä lainkaan huomanneeksi. Eikä Kaisukaan paljoa ympäristöstään välittänyt, sillä olosuhteet olivat muokkailleet hänen suhtautumistapaansa; pienenä ja mitättömänä oli häntä riepoitettu nurkasta nurkkaan niinkuin jotakin tahatonta räsynukkea. Menetettyään jo lapsena vanhempansa oli hän vaeltanut talosta taloon suoritellen piikaisia töitään. Aluksi hän oli viettänyt pari vuotta sukulaisissaan, mutta oli sitten siirtynyt vieraille käytyään rippikoulunsa, koskapa oli tuntenut suurempaa vapautumisen tarvetta. Pieneksi se vapaus oli kuitenkin jäänyt, niin pieneksi, että hän tuskin aavisti, mitä se oli. Ja mitäpä hän kaiken maailman vapauksista, tällainen körttityttö, vähäinen! Kaikkea kanssa! Viime vuotensa hän olikin viettänyt sukulaistalossaan, jonne hän oli toistamiseen palannut, mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän oli taas tänä kuluvana keväänä katsonut parhaaksi vaihtaa isäntäväkeä. Niin hän oli saapunut Tulimaahan, jossa hänet kyllä tunnettiin entuudestaankin etupäässä siitä syystä, että tuo samainen sukulaistalo, jossa hän oli pariinkiin otteeseen majaillut, sijaitsi aivan Hallan perhekunnan naapuruudessa. Oikeastaan koko muuttopuuha kai juontikin alkunsa Hallan topakasta emännästä, joka oli suositellut häntä Tulimaahan "sävyisänä, vaatimattomana ja työteliäänä piikaflikkana" .. No, oli miten oli, täällä hän nyt kumminkin eleli!
Eeva tuskin tunsi Kaisua, eikä heidän välilleen ainakaan toistaiseksi ollut muodostunut mitään läheisempää yhteyttä. Koko sen ajan, minkä Kaisu oli palvellut Tulimaassa, oli Eeva elänyt omassa värikkäässä ja aistimuskylläisessä maailmassaan. Ei ollut sattunut tarpeeksi voimakasta virikettä, joka olisi pakottanut hänet miettimään, mitähän salaisuuksia tuokin hentoinen naispoloinen kätki itseensä. Korkeintaan hän oli tuntenut pienoista sääliä, samallaista kuin äitiäänkin kohtaan; mutta tämä sääli ei ollut suinkaan lähentänyt heitä toisiinsa, vaan se oli päinvastoin laskeutunut heidän väliinsä eroittavana esirippuna. Ehkäpä hän pohjimmiltaan oli hiukkasen pettynytkin, jopa nurjamielinen; olikin nyt taaskin pitänyt tulla heille tuollainen hauras yksilö! Tämä harmaa talo näytti keräilevän suojaansa kaikki kuihtuvat ja kuolevat niinkuin ruumishuone. Hänkin joutui yhä selvemmin huomaamaan oman yksinäisen asemansa nähdessään tuon saman eristäytymisen Kaisussa suoranaisena personoitumana. Eikö hän olisi tarvinnut työkumppanikseen iloisen, elämänhaluisen tytönhailakan, typerän ehkä, mutta tervemielisen? Tai ei, tuskinpa hän olisi ihastunut sellaiseenkaan seuraan; pian hän varmaankin olisi väsynyt ja tympääntynyt, sillä hänen sielunsa viihtyi sittenkin parhaiten yksinään.
Nyt, tänä kirkkaana kesäaamuna, häipyi tuo jännittynyt esirippu ainakin hetkiseksi, niinkuin usva katoaa auringon yletessä. Siinä lypsäessään, maidon sihistessä ja erinäisten luonnollisten elintoimintojen pakottaessa lehmäset silloin tällöin lirittelemaan ja lorittelemaan, he unohtivat kaikki mystilliset tuntemukset. He olivat kaksi tervettä ja elämänhaluista tyttölasta, ei muuta; tuon tuostakin he katsahtivat olkansa yli toisiaan, eivätkä he lainkaan häpeilleen tätä äkillistä lähestymistään. Kaisuunkin tarttui Eevan pursuileva olemisenilo; sehän leijui tytön ympärillä niinkuin värehtivä valokehä. Hän ihaili Eevan kasvojen hersyvää kukkeutta ja hänen vartensa nuortevaa sulavuutta, jota kirkas auringonpaiste näytti vain korostavan; eivät edes huonot navettavaatteet kumisaappaineen kyenneet salaamaan luonnon hänelle suomaa runsaskätisyyttä. Kaisu ei kylläkään kärsinyt mistään salaisesta kateudentunteesta Eevaa kohtaan, mutta nyt, nähdessään tämän käsien sulavan ja nopean liikehtimisen hän yht'äkkiä tajusi katkerana pistoksena oman pienuutensa ja tyhjän elämänsä. Hän koetti urheasti kukistaa tätä tahtomattaan versonutta alakuloisuutta, mutta sille hän ei voinut mitään, että hän kaikesta huolimatta tiesi vaeltavansa varjossa, syrjään sysättynä ja hyljättynä; kukaan ei tarvinnut häntä, kukaan ei ikävöinyt häntä, eikä hänen nimensä ollut kenellekään rakas. Hänen koko merkityksensä supistui hänen omaan persoonaansa - ja mitä oli hän itse? Nukke, jota isoiset heittelivät! Himmeä verho eroitti hänet auringosta.
Tämä Kaisun yllättänyt katkeruudenpuuska oli onneksi vain vähäinen pilvi, joka katosi yhtä nopeasti ja arvaamatta kuin oli ilmestynytkin.
Aamun raikas henki puhdisti molempien tyttöjen sielut liiasta itsekeskeisyydestä. Valo kimmelsi heidän hampaissaan ja heidän silmiensä säihkyvissä terissä; tämän kaiken he huomasivat toinen toisestaan, ja siksi he lypsivät entistäänkin touhukkaammin, etteivät vain ilmaisisi omaa käsittämätöntä iloaan. Lehmät läiskivät häntäraipoillaan kärpäspartioita, jotka tosin osoittautuivat vielä melkoisen vähälukuisiksi, mutta sitäkin uutterammiksi, ja tuon tuostakin niiden oli pakko nyhjäyttää nahkaansa hermostuneesti. Maito valui niiden utareista sihisevinä virtoina tuoden aamun moninaiseen soinnutteluun oman lämpimän lisänsä; ja koko tämä elämäntäyteinen piiri, kaksi tyttölasta ja suuri karjalauma, sulautui luonnon väkevään syliin eroittamattomaksi osaseksi. Niittyjen vihreä nuorteus, taivaan sininen kuulto ja tyttöjen naurava katse, eivätkö ne kaikki olleetkin yhtä ja samaa - ilmaus elämän ikuisesti nuoresta hengestä?
Aamulla tapahtunut sanaton lähentyminen ajoi heidät vielä iltasellakin etsimään toistensa seuraa. Eevan sydän oli niin tulvillaan salattua rakkauselämää, että hänen suoraan sanoen oli pakko pukea se sanoiksi. Taipumus eli hänessä ja hävetti häntä olemassaolollaan, mutta kaikesta huolimatta hän ei kyennyt sitä vastustamaan; puhumisen halu poltti häntä. Oli mahdoton säilyttää suurta salaisuutta pelkästään itseään varten; ja sitäpaitsi, tulihan muistokin ikäänkuin elävämmäksi, kun ilmaisi sen toisellekin. Vaikka toiselta puolen - eikö kertominen ollut samalla muiston madaltamista ja häpäisemistä? Vaikea oli ratkaista mitä tehdä, mutta vieläkin vaikeampi oli pysytellä kokonaan toimettomana; sisällä liikehti niin runsas ja rikasvivahteinen elontunne, ettei sitä kyennyt enää hallitsemaan. Lisäksi häntä rasittivat kaivavat, vaikkakin osaksi perusteettomat, jopa naurettavatkin epäluulot. Kuka oikeastaan takasi, oliko hän todellisuudessa mitään kokenutkaan; ehkäpä kaikki olikin vain hänen vuosikausia kyteneen kaipauksensa synnyttämää valhekudosta? Tällaiseksi yksinäiseksi unelmoinniksi herkistettynä koko tapahtuma häipyi näkyvistä; oli mahdoton eroittaa, mihin unelma loppui ja mistä "todellisuus" alkoi. Niinkuin nupustaan puhjennut valkeateriöinen kukkanen kohoaa päin valoa yhtyäkseen sen kanssa samaan värehtivään elämään, niin myöskin sulautuvat ensimmäiset puhtaat rakkauselämykset siihen suureen haavemaailmaan, joka on niiden alku ja ehtymätön voimalähde.
Tekemättä mitään erikoista sopimusta he lähtivät rantaan kävelemään.
Eeva sävähti, kun hän taaskin huomasi niinkuin monta kertaa ennenkin, että hän aina tahtoessaan olla oma itsensä ja elää omaa sisäistä maailmaansa esteettömästi loittoni mahdollisimman kauas kotosalta. Avaruus ikäänkuin selkeni, kun tutun tantereen rakkaat erikoisuudet häipyivät näkyvistä, ja maa levitteleitse ympärillä vapaana ja tutkimattomana. Se painostava henki, joka niin usein ahdisti Eevaa kotipihalla, hellitti täällä otteensa; hän tunsi jollakin tavalla laajenevansa ja täyttyvänsä; elämä hulvahti hänen lävitseen riemukkaasti ailakoivana vuona. Hänen askeleensa oli kevyt, ja niinkuin tuonelan tummat portit tahtoi hän unohtaa arkiset olosijansa - vaikka hän rakastikin niitä. Aina hän muisti laulun, jonka muuan väsynyt leikkaaja oli kaiuttanut punahehkuisena iltahetkenä yli nuokkuvan viljapellon, ja joka oli kantautunut hänenkin korviinsa viestinä kaukaisesta onnen maasta; siihen maahan tahtoi hänkin päästä. Siksi hän etsi yksinäisyyttä, mutta perin usein nämä varastetut ilon pisarat kovertuivat hänen käsistään ontoiksi ja hajoavaisiksi. Silloin hänen oli pakko paeta masentuneena kotosalle; kammarinsa yksinäisyydessä hän purki sydämensä lapsekkaat huolet.
Taaskin hän oli tällaisella harharetkellä - matkalla omaan itseensä, omaan sisimpäänsä. Mitä hän sieltä etsi, onneaanko, jonka hän tiesi saavuttaneensa, mutta jota hän ei kaikesta huolimatta uskonut pysyväiseksi; mutta halusiko hän ainoastaan rauhoittaa sisäistä kuohuntaansa, tuota aallehtivaa merenkäyntiä, joka ei näyttänyt piittaavan inhimillisen järjen laeista? Kuka tiesi… Ja Kaisu, hentoinen körttityttö, nöpötteli hänen vierellään kirkkain silmin ja herkistynein ilmein. Punaiset valosuihkut kaatuivat heidän ylitseen, ja Kaisunkin valjuilla kasvoilla näytti väikkyvän ylimaallinen hymy; vieläpä hänen tukkansakin, tuo harmaa, tuhkamainen, kimmelsi nyt pehmeänä ja elävänä. Hän oli varmaankin sanomattoman onnellinen saadessaan viettää täten vapaa-aikansa ulkosalla ihailemansa henkilön seurassa; hän oli kokenut niin vähän toveruuden iloja. Yksinäisenä hän oli könötellyt sekä pyhäiset että arkiset hetkensä. "Kaisu, pesehän nämä astiat; Kaisu, mene ruokkimaan kanat; Kaisu, lakaisehan lattia"; siinä ne tavanomaiset lauseet, joilla häntä suvaittiin puhutella. "Kyllä", hän sanoi nöyrästi, meni ja teki, sillä hän tiesi olevansa pelkkä nappula, jota painetaan, että se saisi aikaan ennakolta määrättyjä vaikutuksia. Mutta nyt, nyt oli hänkin saamaisillaan ystävän!
He rupattelivat aluksi hiukkasen ilmastakin, eikä se mikään ihme ollutkaan, sillä tänä iltana oli suorastaan mahdoton olla siihen kajoamatta. Taivas näytti satavan alas punaisena valohehkuna; se verhosi koko järveä ympäröivän laakson lainehtivin hämyharsoin. Kaikki hehkui ja kimmelsi, mutta tämä loistokin oli laadultaan tyyntä ja juhlallista, ikäänkuin päivän kestetyt kärsimykset olisivat ylevöittäneet sitä.
"Täällähän on niinkuin kirkossa rippisunnuntaina", Kaisu huokasi hillityin äänin. Ja todellakin, keväisen valohämyn täyttämä kirkko valkopukuisine tyttösineen tuli helposti mieleen.
Vähitellen laskeutui laakson ylle hiljainen rauha. Valokeilat hajosivat ja häipyivät, ja tytöt löysivät toisensa taaskin uusin silmin; mikään yliluonnollinen hehku ei värittänyt enää heidän kasvojaan. He olivat tavallisia naisihmisiä tavallisine naishuolineen. Heidän keskustelunsakin sai uuden sävyn: asiallisemman, persoonallisemman ja siksi myöskin lämpimämmän. He etsivät toisiaan hapuilevin sanoin ja arkailevin ilmein; varovasti he raoittivat yksinäisen naissielunsa ovea, ja ennen pitkää heistä tuntui, että illan tyynnyttävä henki valui sinnekin. Silloin he eivät enää häpeilleet. Ja niin tapahtui, että Eeva juontui kertomaan eilisistä kokemuksistaan, tosin verrattain ylimalkaisesti ja sisimmässään ujostellen. Oli jotakin lumoavaa siinä tietoisuudessa, että hänelläkin oli nyt henkilö, josta jutella, josta haaveilla. Hän lähestyi muistoaan arkaillen, niinkuin lähestytään kehitysvaiheessa olevaa kasvia, jota pitää vielä suojella auringon kirkkaalta terältä. Onnellinen hän oli, niin onnellinen - mutta Kaisu? Kaisu ei ollut kokenut mitään tällaista. Hän vilkui Eevaa suurin silmin, ja Eeva oli huomaavinaan niiden sinessä jotakin kuumeista hehkua, jotakin nälkäistä ja hyljeksittyä. Rakastaa; sehän oli ihme! Kaisu ei ollut milloinkaan uskaltanut vakavissaan miettiä niin arkoja kysymyksiä. Raamatussa tosin kehoitettiin rakastamaan lähimmäistänsä, mutta sehän oli kokonaan toista. Rakastaa miestä, rakastaa yhtä ainoata henkilöä aina ja iankaikkisesti; siinä piili jotakin salaperäistä, melkeinpä peloittavaa viehätystä. Rakastaa - Hyvä Luoja, mistä hän olisikaan tiennyt, mitä rakkaus oli syvimmältä sisällöltään! Ja tietämättään hän kohotti käsivartensa ikäänkuin olisi pyrkinyt lentoon, kun hän sanoi: "On varmaankin ihmeellistä rakastaa!" Tässä huudahduksessa oli niin välitön ja liikuttava sävy, että Eeva häpesi itseään; eikö ollut suoranainen rikos puhella juuri Kaisulle tällaisista asioista - tälle osattomalle?
"Kerran sinäkin rakastat jotakuta, kunhan ehdit niinkin vanhaksi kuin minä." Eeva sanoi ikäänkuin lohdutukseksi. Kaisu katsoi häneen kirkkain silmin. "Niin, ehkä", hän myönsi empien, mutta sitten hän yht'äkkiä kävi miettiväksi, ja jotakin hämillistä tuli hänen ilmeisiinsä. "Mutta uskotko", ja tässä hän pysähtyi hetkiseksi ennenkuin jatkoi, "uskotko, että minuunkin joku rakastuisi?" "Tietenkin", Eeva vastasi, mutta hänen sydämensä jysähti oudosti, eikä hän enää pitänyt tästä puheenaiheesta.
Aurinko painui metsien kätköön, ja varjojen hämy tummeni. Kuovit huusivat alakuloisin äänin, ja silloin tällöin, keskellä taivaan sineä, puhkesi leivojen iloinen liritys. Pian nekin väsähtivät, ja kesäinen yö alkoi. Silloin tytöt astelivat hiljakseen kotiaan kohti.
"Kuule", sanoi Kaisu yht'äkkiä aralla äänellä, "minä olen koko teilläoloni ajan luullut, että sinun ja Ossin välillä on jotakin!" Eeva tunsi, kuinka hänen poskensa kuumenivat.
"Ei, ei meillä ole mitään."
"Ei, tiedänhän sen nyt."
He kulkivat ääneti, vihdoin Kaisu jatkoi vakavasti: "Mutta hän ainakin pitää sinusta!"
"Toivon, ettei hän pitäisi!"
"Maailmassa on niin paljon nurinkurisuutta, niinkuin nyt tuokin: toinen pitää, ja toinen ei pidä. Ajattelepa nyt sitä Artturiakin, josta puhuit, ajattelepa, ettei hän pitäisikään sinusta; mitä sinä silloin tekisit?"
"En mitään.. kai."
"Niin, ei sille mitään voi." Ja Kaisu tuijotti suoraan eteensä kirkkaissa lapsensilmissään surumielinen verho. "Täytyy vain kestää", hän jatkoi vielä huoahtaen pikkuvanhan alistuneesti.
Pian he pääsivätkin pihamaalle. Ennen eroa Kaisu mumisi puolittain itsekseen: "On varmaan ihanaa, kun joku rakastaa!" Sitten hän hävisi pienenä ja harmaana omaan tuoksuvaan luttirakennukseensa.
Etusivu
